Sanoja joita rakastella...

Durum...

Ihan hirveän hieno sana. Se pyörii tuossa kielen päällä ja jää soimaan huulille. Mitään ei olen niin kiva tehdä suulla suutelun jälkeen kuin sanoa sana Durummmm... Varsinkin kun sitä korostaa tuollai hieman pitkällä M:llä... Durumista on kyllä muutakin hyötyä kuin lausuminen, siitä nimittäin saa parasta pitsaa. Ja pitsahan nyt on aivan ihanaa.

Ylistäkäämme siis Durumia :D

Kumpi on parempi...

..mennä elokuviin yksin vai kaverin kanssa?

Minä olen sellainen ihminen, että voin silmääkään räpäyttämättä myöntää, että jotkut elämäni parhaista kokemuksista olen kokenut elokuvateatterissa. Muistan kun olin katsomassa Taru sormusten herrasta elokuvan ensimmäistä osaa. Elokuva kesti jotain kolme tuntia ja kun elokuva loppui kukaan ei kiiruhtanut pois tai näyttänyt siltä, että olisi väsymys iskenyt. Ihmiset eivät vain päässeet tuoleistaan ylös. Minäkään en päässyt. Kyllä sitä huomasi, että elokuva oli pitkä ja myös vähän väsytti. Mutta silloin ei väsyttänyt elokuvan pituus vaan vain se voima millä elokuva tuli päälle ja se kuinka älyttömän hyvä elokuva oli.

Toisen kerran muistan kun tulin jostain avoimen yliopiston vähän väsyneeltä psykologian luennolta. Vähän ärsytti se kun ei oikein ollut mitään mielenkiintoa opiskeluun, vaikka psykologia olikin se mitä halusin. Elämä ahdisti nurkkaan.. Tällaisissa tilanteissa minä usein säntään elokuviin. Vähän niinkuin joku säntää baariin lohduttamaan itseään nestemäisillä, minä säntään teatteriin täyttämään itseni kaikilla niillä kuvilla ja äänillä, paikkaan siellä omat epäonnistumiseni ja itsetuntoni aukot. Tuona iltana minä suuntasin siis elokuviin ja katsoin, että Seinäjoen mukavassa mutta pienessä teatterissa meni niinkin ihmeellinen elokuva kuin Moulin Rouge. Minä en oikein tiennyt tuosta elokuvasta mitään, mutta kun pääosissa oli Nicole Kidman ja Evan McGregor, niin odotin ainakin miellyttäviä roolisuorituksia. Sain kuitenkin paljon enemmän. Sain ehkä parasta ääntä ja kuvaa, mitä olen koskaan saanut tuon jälkeen tai tuota ennen. En nyt tarkoita, että elokuva on paras, minkä olen koskaan nähnyt, mutta elokuva oli varmasti parasta kuvaa ja ääntä ikinä. Visuaalista tykkiä ja joitain niin hienoja kappalesovituksia, että lähellä oli etten alkanut teatterissa laulamaan. Kaikki oli siinä elokuvassa kohdallaan.

Sormusten herraa menimme katsomaan auto täynnä noin kaksikymppisiä poikia. Moulin Rougea olin katsomassa ihan yksin. Kumpikaan kokemus ei ole toistaan vahvempi. Eroja kokemuksissa on kuitenkin paljon. Aivan kuin on eroja syillä lähteä baariin. Mustavalkoisesti voi sanoa, että baariin mennään kahdesta syystä, pitämään hauskaa tai hukuttamaan kurjuutta. Sormusten Herraan mentiin katsomaan kuin oltaisiin lähdetty poikaporukalla pitämään hauskaa jonnekin yökerhoon. Hirveällä metelillä ja alkuvalmisteluilla. Lippu oli ostettu jo aikaa sitten ja porukka oli innoissaan. Tuolloin vielä ajoimme Seinäjoelta Tampereelle asti elokuvaa katsomaan. Ilmassa oli siis suurta elokuvajuhlan tuntua.

Moulin Rougea menin katsomaan hetken mielijohteesta tietämättä mitään elokuvasta. Ihan yksin ja vähän huonoin mielin. Aivain kuin olisi mennyt tuijottelemaan tuoppiin. Nyt vain tuijotin kangasta. Elokuva kävi terapiasta, eikä tarvinnut mennä tuijottamaan tuoppiin. Eikä ole tarvinnut mennä koskaan muulloinkaan. Aina löytyy elokuva jota tuopin sijasta tuijottaa.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö elokuvaa voisi mennä katsomaan yksin iloisella mielellä, tai etteikö ryhmäelokuvakin voi olla tarkoitettu huolten karkoittamiseen. Kaikki on elokuvan osalta koettu, mutta silti aina tulee uusia kokemuksia. Kaikella on oma paikkansa ja aikansa. Harvoin elokuvakokemus on kuitenkaan epäonnistunut. Huonoistakin elokuvista saa paljon irti. Jos on kyseessä poikkeuksellisen huono elokuva, niin silloin on paljon hyötyä siitä jos on kaveri mukana. Yksin ei mielellään katso huonoja elokuvia. Ryhmässä taas voi joskus oma ajatus elokuvasta karata, eikä oikein ehdi ajattelemaan, että mitä elokuvassa tapahtui, kun mielipiteitä tulee joka suunnalta.

Jos pitää sanoa selvä mielipide alun kysymykseen, että kumpi on parempi, niin kyllä minä sanon, että parempi on mennä elokuviin yksin...

.. ja jutella elokuvasta jonkun kanssa sitten jälkeenpäin :)

Lupaan kirjoittaa useammin..

Huomasin, kun kirjoitin edellistä tekstiä, että onpas tämä kirjoittaminen kivaa.

...Siksi lupaan kirjoittaa nyt useammin. Vähintään kerran viikossa.

..ja se on lupaus.

(eniten tämä on lupaus itselle, koska sehän on tärkeintä)

Kotini on linnani..

Jollain tapaa tuo sanonta pitää paikkansa minun kohdallani. Sitä voi katsoa kahdesta eri näkökulmasta.

1. Kotini on linnani koska ympärilläni on muurit, joiden yli ei aina ole helppo kiivetä. Niiden yli näkee myös aika heikosti. Paitsi kauniilla säällä jolloin näkee taivaan. Eikä sitä muuta tarvitse nähdäkään. Enää pitkään aikaan en ole lojunut kotona kolmea päivää putkeen käymättä missään, edes etupihalla haukkaamassa happea. En muista edes päivää jolloin viimeksi olisin nukkunut kaksi yötä niin, etten välissä olisi käynyt kodin ulkopuolella. Tuo "kolme päivää putkeen sisällä" kuulostaa varmasti aika dramaattiselta. Aika vähän siihen liittyy mitään dramatiikkaa, ainakaa minun itse tiedostamaa. Enemmänkin dramaattista on se kuinka elämä on silloin pysähdyksissä. Katsellaan vain telkkaria tai tietokoneen ruudulta sarjoja, tai sitten kuunnellaan musiikkia. Välillä voi myös aktivoitua soittamaan musiikkia itse. Silloin koti on tosiaankin linna, katsottuna ulkomaailmalta suojattuna, haavemaailmassa elävän sisärotan silmin.

2. Kotini on linnani korkealla mäen päällä. Raskas sinne on kavuta ja laahustaa. Mielummin pysyisi muualla. Niin kuin tuli sanottua. Kyllä minä myös viihdyn kotona ja vietän siellä aikaa. Mutta joskus (tästäkin on jo hetki aikaa) sinne meneminen tuntuu ahdistavalta ja siltä, ettei sinne mielellään menisi. Tämä tulee vastaan yleensä silloin kun on veittänyt paljon aikaa ihmisten kanssa ja tajuaa, että kohta sitä taas ollaan yksin kotona. Ihmisiin ikäänkuin jää koukkuun samalla tavalla kuin johonkin huumeeseen. Ihmiset ovat jotain jotka tekevät olon mahtavaksi, mutta sitten kun pitäisi lähteä pois, tulee vieroitusoireita. Paras lääke vieroittautumiseen on muuten jonkun tutun ja turvallisen sarjan vahtaaminen. Se on vähän niinkuin subutexia. Korvaava tuote. Lopulta sitten voi olla yksinkin.

On koti linna joskus myös siinä oikeassa merkityksessäkin. Paikka jossa on turvassa, jossa on lämmin ja josta saa kaiken tarvitsemansa. Ehkä ongelmana on se, ettei tämä paikka missä nyt asun ole mikään koti, vaan opiskelija-asunto. Minulle koti ei nimittäin ole betonia ja mattoja, vaan ne ihmiset jotka siellä kotona on. Nyt kun täällä ei ole ihmisiä, muita kuin minä, täytyy kodin olla edelleen äidin ja isän luona. Se on se koti jonne voi aina mennä, siellä on lämmin (ja lämmintä ruokaa), siellä on turvassa ja sieltä saa sen mitä tarvitsee.

Ehkä Kotini on kuitenkin linnani, tämäkin kerrostalo tässä. Nimittäin linnaanhan kuuluu aina se linnanpiha, jossa tapahtuu kaikenlaista. Siellä on markkinoita ja paljon ihmisiä kulkemassa linnaan ja sieltä pois. Ihmisiä matkalla maksamaan veroja tai vaihtamassa viljaa lihaan. Vaatimassa oikeutta ritarin humalapäissään seivästämästä härästä tai vaikka tuomassa linnan isännälle kiitoksia hyvin tehdystä työstä. Siellä on se kiertävä hevosten vetämä teatterikärry ja yksi jos toinenkin pelimanni ja tarinaniskijä. Siellä mestataan porukkaa ja siellä pidetään viikkoja kestäviä juhlia. Siellä on turnajaiset silloin tällöin. Siellä on niitä raihnaisia kulkukissoja ja koiria, jotka vartijat aina hiettää muurin yli pois, pian todetakseen, että elukat ovat taas takaisin, syömässä kalanraatoja ja järsimässä luita...

Minun koti linnaani kuulu kaikki tämä ja muutakin. Itse linnarakennus on siis tämä kerrostalo tässä ja linnanpiha, se on tuo maailma tuolla.

Hyviä päiviä ja huonoja..

Minun on välillä vaikea ymmärtää muita ihmisiä. Ihmiset puhuu niin kaikenlaista mitä minä en ymmärrä.

Ne puhuu, että niitä masentaa..

Tätä minun oli monta vuotta vaikea ymmärtää. Mitä se on kun masentaa. Mitä se on kun on masentunut. Kyllä kai mullakin on välillä paska fiilis tai sellaista, mutta että masentaisi. Ei tuo sana taida kuulua minun sanavarastooni. Toivottavasti ei koskaan tule kuulumaankaan. Tai sitten tämä kaikki on vain kieltämistä. Ehkä minä en vain vajoa koskaan niin alas. Aina on ollut ympärillä ihmisiä joista on voinut ottaa kiinni. Nyt jos asiaa ajattelee, niin en minäkään kai ole sen parempi apua pyytämään, kuin muutkaan, mutta minä taidan ottaa välillä apuni väkisin. Mitä surkeampi olo sitä enemmän minä pyörin kavereilla. Olen siis kavereiden hyväksikäyttäjä.


Ne puhuu, että niillä oli eilen ihan älyttömän huono päivä..

Jos joskus saatte minut kiinni sanomasta, että minulla oli eilen huono päivä, niin sitten tarjoan teille pussillisen salmiakkia. Ehkä minä elän niin hetkessä, etten osaa ajatella että eilen oli huono päivä. Minä olen kuin Herra E:n laulussa olevat lapset, jotka saavat ilonsa siitä, että taas on uusi päivä. Ehkä joudun tarjoamaan ensimmäiset salmiakit Pyhälle Pietarille taivaan portilla. "Joo vähän oli huono päivä..."

Ne sanoo, että nyt ei jaksa lähteä mihinkään, kun tekee mieli olla yksin..

Tämä liittyy siihen, että minä hyväksikäytän kaikki ystävät ja kaverit. Jos minulla on niin paska fiilis, että en jaksa lähteä mihinkään, niin... No ei sellaista kyllä taida koskaan tulla, kun en minä tykkää olla yksin. Jos pitää valita, että menenkö ryhmässä tekemään jotain, vai että teenkö jotain yksin, niin kyllä minä aina valitsen olon ihmisten seurassa. Ja joku vielä kysyy miksi minä en saa tehtäviä tehtyä. Ehkä myös siksi minä olen välillä huonoa seuraa, kun minulle riittää, että olen vain jonkun seurassa. Mutta ei tämä tarkoita, että sillä ei olisi väliä kuka se ihminen on.

Voi kuinka minä rakastan elämän kurjuutta...

Voi kuinka minä rakastan elämän kurjuutta: Kuoppia matkalla renkaiden alla. Alamäkiä. Lätäköitä. Portaita. Punaisia valoja (keltaisia vihaan). Kompastuskiviä. Kynnyksiä. Ovia jotka sulkeutuu. Asioita joihin ei vain yletä. Itkua. Iskuja. Potkuja. Säröjä. Sadetta. Tuulta. Kylmyyttä. Pisteitä. Valheita.

Jos elämä olisi vain tasaista kulkua, eikä jalkojen alla olisi kuoppia, jäisimme ilman sitä pompun aikaista epävarmuutta, sitä kun lentää ilmassa eikä ehdi edes miettiä mikä iski, kunnes myöhemmin tajuaa miettineensä kuoppaa paljon ja aika on kulunut kuin siivillä :)

Jos alamäkiä joku vihaa, niin minä vihaan sitä. Alamäestä saa vauhtia. Ja jos on alamäki, niin sitten on varmasti myös ylämäki. Ei ne tule toisiaan ilman. Ei elämä ole kaari tai spiraali, se on epämääräinen määrä ylä- ja alamäkiä.

Lätäkkö on vettä joka on elämää kauneimmillaan. Likainen lätäkkö on elämää nähnyttä vettä ja öljyvana tekee siitä kauniin.

Portaat vie taivaaseen. Portaat vie kellariin ja ullakolle. Portaat vie alas ja ylös ja sinne minne hissillä ei pääse. Portaat vie punaisiin ja sinisiin paikkoihin. Ei olisi kerrostaloja ilman portaita. Täytyisi elää vain vierekkäin. Päällekkäin on mukavampaa. Kiivetä toisen päälle. Laskeutua toisen alle.

Pysähtyminen on hyvästä. Vain pysähtyessä voi jatkaa matkaa. Voi katsella ympärilleen ja keskittyä vieressä olevaan pysähtyneeseen. Punainen on intohimon väri. (Keltaisesta en piittaa. Se on se turha välivaihe jolloin ei tiedä mitä tekisi. Olisiko vielä tässä vai lähtisikö jo liikkeelle.)

Toivottavasti minä olen sellainen ihminen joka nauraa kompastuessa. Ilman kaatumista harvoin löytää mitään mielenkiintoista. Olisi köyhempi. Koska on niin kiire. Eikä ehdi katsella maahan. Tai taivaalle.

Kumpi sitten on lopulta helpompaa. Oven avaaminen vai kynnyksen yli astuminen. Ovi avautuu jos avautuu. Mutta sitten kun avautuu vasta näkee mitä kynnyksen toisella puolella on. Mitä ihanaa jännitystä molemmat tuovat tullessaan. Rohkeutta kerätään aina ulkopuolella. Ei sisällä. Sisällä ollaan jo ja toimitaan. Tärkein on jo ohi. Kynnyksen takana saa välillä itsestään irti uskomattomia asioita.

'Jokainen loppu on jonkin toisen uuden alku'. Sulkeutuvat ovet tekevät elämästä kaikista kurjimman. Alku on taas edessä. Minä olen aina ollut hyvä alussa. Rakastakaamme siis sulkeutuvia ovia.

Minä olen iso ihminen. En ehkä isoin. Silti tunnen itseni isoksi. Siitä ei ole aina hyötyä. Asiat joihin ei yletä saa tuntemaan pieneksi. Se tuntuu kivalta. En minä olekaan niin iso kuin kuvittelin. Tulee vähän perspektiiviä.

Joskus kun on onnellinen ajattelee niitä hetkiä kun itketti. Silloin tulee vain onnellisemmaksi. Silloin oli kurjaa. Nyt on paremmin. Itku lisää siis onnea. Yksinkertaista :)

Toivottavasti jo se ensimmäinen isku pysäyttää. Molemmin puolin. Laittaa miettimään onko tämä sen arvoista. Laittaa ajatuksen juoksemaan kohti järkeä. Valitettavasti se ei ole enää niin yksinkertaista. Voi kunpa se olisi. Säästyttäisiin paljolta. Molemmin puolin.

Potkut menee samaan kategoriaan sulkeutuvien ovien kanssa. Jälkeenpäin niitä katsoo enteenä tulevasta. Ei menneen loppuna.

Ei kukaan kiinnitä huomiota lasiin. Siitä vain katsellaan läpi. Kun lasiin tulee särö se huomataan. Toivottavasti minussakin on säröjä.

Kaikki kurja sää. Kylmyys. Sade. Tuuli. Kaikilla on virkistävä vaikutus. Auringossa väsyttää. Tyynellä tulee kuuma. Kuumuudessa tulee laiskaksi. Ajatukset eivät juokse lämpöhalvauksen pelossa. Kurjassa säässä kaikki on niin allapäin. Jääpähän itselle enemmän tilaa nauttia :)

Pisteen näkemiseksi täytyy mennä kauas. Läheltä piste on pallo. Niin kuin tähti on piste, mutta kuitenkin aurinko. Pilkku on pelottava. Aivan kuin lause ei pärjäisi yksin. Tarvitaan toinen lause sivuun. Lisäämään jotain. Minulle riittää lause ja piste.


Ei. Valheita ei tarvitse ylistää. Niitä on liikaa. Eikä siinä ole mitään positiivista. Siihen loppuu tämä positiivisuuden pöljä oppitunti.

Fiilis...

Mietin tänään, että tämän blogin nimeksi pitäisi varmaan laittaa fiilis-blogi. Ei vain siksi, että täällä puhutaan fiiliksistä, se olisi aika ilmeistä. Vaikka on kai ilmeistä myös se oikea syy. Nimi pitäisi olla fiilis-blogi, koska blogin kirjoittaminen jos mikä vaatii sen, että tulee fiilis kirjoittaa.

Joskus, kun muistaa, että viimeisestä kirjoituksesta on jo monta viikkoa, alkaa miettimään, että pitäisikö sitä jotain kirjoittaa. Tänään tajusin, että ei pidä. Ei tänne kirjoiteta silloin kun pitää, vaan silloin kun on se fiilis. Noinhan elämän pitäisi muutenkin mennä. Ei tehdä asioita siksi, että niitä pitää tehdä, vaan tehdään asioita siksi, kun siitä tulee hyvä fiilis. Tämähän on aika ilmeinen asia eikö. On hyvä periaate, että tekee niin kuin parhaalta tuntuu.

Ei tuota periaatetta silti osaa noudattaa. Ensinnäkin silloin jos haluaa itselleen jotain suurempaa hyvää oloa, kuten onnellisuutta, joutuu välillä tekemään asioita joista ei pidä. Minä esimerkiksi joudun tekemään koulutehtäviä, joskus. Toiseksi jo siitä, että on periaate, jota pitää noudattaa, tulee mieleen, että nyt minun TÄYTYY tehdä jotain. Siitä että täytyy tehdä jotain tulee taas outo fiilis, jolloin ei enää ole fiilistä. Hyvän fiiliksen tavoittelusta tulee siis huono fiilis :)

Menee vähän ristiriitaiseksi, mutta sellaista se kai on elämä; ristiriitoja.