Kotini on linnani..

Jollain tapaa tuo sanonta pitää paikkansa minun kohdallani. Sitä voi katsoa kahdesta eri näkökulmasta.

1. Kotini on linnani koska ympärilläni on muurit, joiden yli ei aina ole helppo kiivetä. Niiden yli näkee myös aika heikosti. Paitsi kauniilla säällä jolloin näkee taivaan. Eikä sitä muuta tarvitse nähdäkään. Enää pitkään aikaan en ole lojunut kotona kolmea päivää putkeen käymättä missään, edes etupihalla haukkaamassa happea. En muista edes päivää jolloin viimeksi olisin nukkunut kaksi yötä niin, etten välissä olisi käynyt kodin ulkopuolella. Tuo "kolme päivää putkeen sisällä" kuulostaa varmasti aika dramaattiselta. Aika vähän siihen liittyy mitään dramatiikkaa, ainakaa minun itse tiedostamaa. Enemmänkin dramaattista on se kuinka elämä on silloin pysähdyksissä. Katsellaan vain telkkaria tai tietokoneen ruudulta sarjoja, tai sitten kuunnellaan musiikkia. Välillä voi myös aktivoitua soittamaan musiikkia itse. Silloin koti on tosiaankin linna, katsottuna ulkomaailmalta suojattuna, haavemaailmassa elävän sisärotan silmin.

2. Kotini on linnani korkealla mäen päällä. Raskas sinne on kavuta ja laahustaa. Mielummin pysyisi muualla. Niin kuin tuli sanottua. Kyllä minä myös viihdyn kotona ja vietän siellä aikaa. Mutta joskus (tästäkin on jo hetki aikaa) sinne meneminen tuntuu ahdistavalta ja siltä, ettei sinne mielellään menisi. Tämä tulee vastaan yleensä silloin kun on veittänyt paljon aikaa ihmisten kanssa ja tajuaa, että kohta sitä taas ollaan yksin kotona. Ihmisiin ikäänkuin jää koukkuun samalla tavalla kuin johonkin huumeeseen. Ihmiset ovat jotain jotka tekevät olon mahtavaksi, mutta sitten kun pitäisi lähteä pois, tulee vieroitusoireita. Paras lääke vieroittautumiseen on muuten jonkun tutun ja turvallisen sarjan vahtaaminen. Se on vähän niinkuin subutexia. Korvaava tuote. Lopulta sitten voi olla yksinkin.

On koti linna joskus myös siinä oikeassa merkityksessäkin. Paikka jossa on turvassa, jossa on lämmin ja josta saa kaiken tarvitsemansa. Ehkä ongelmana on se, ettei tämä paikka missä nyt asun ole mikään koti, vaan opiskelija-asunto. Minulle koti ei nimittäin ole betonia ja mattoja, vaan ne ihmiset jotka siellä kotona on. Nyt kun täällä ei ole ihmisiä, muita kuin minä, täytyy kodin olla edelleen äidin ja isän luona. Se on se koti jonne voi aina mennä, siellä on lämmin (ja lämmintä ruokaa), siellä on turvassa ja sieltä saa sen mitä tarvitsee.

Ehkä Kotini on kuitenkin linnani, tämäkin kerrostalo tässä. Nimittäin linnaanhan kuuluu aina se linnanpiha, jossa tapahtuu kaikenlaista. Siellä on markkinoita ja paljon ihmisiä kulkemassa linnaan ja sieltä pois. Ihmisiä matkalla maksamaan veroja tai vaihtamassa viljaa lihaan. Vaatimassa oikeutta ritarin humalapäissään seivästämästä härästä tai vaikka tuomassa linnan isännälle kiitoksia hyvin tehdystä työstä. Siellä on se kiertävä hevosten vetämä teatterikärry ja yksi jos toinenkin pelimanni ja tarinaniskijä. Siellä mestataan porukkaa ja siellä pidetään viikkoja kestäviä juhlia. Siellä on turnajaiset silloin tällöin. Siellä on niitä raihnaisia kulkukissoja ja koiria, jotka vartijat aina hiettää muurin yli pois, pian todetakseen, että elukat ovat taas takaisin, syömässä kalanraatoja ja järsimässä luita...

Minun koti linnaani kuulu kaikki tämä ja muutakin. Itse linnarakennus on siis tämä kerrostalo tässä ja linnanpiha, se on tuo maailma tuolla.