Sanoja joita rakastella...

Durum...

Ihan hirveän hieno sana. Se pyörii tuossa kielen päällä ja jää soimaan huulille. Mitään ei olen niin kiva tehdä suulla suutelun jälkeen kuin sanoa sana Durummmm... Varsinkin kun sitä korostaa tuollai hieman pitkällä M:llä... Durumista on kyllä muutakin hyötyä kuin lausuminen, siitä nimittäin saa parasta pitsaa. Ja pitsahan nyt on aivan ihanaa.

Ylistäkäämme siis Durumia :D

Kumpi on parempi...

..mennä elokuviin yksin vai kaverin kanssa?

Minä olen sellainen ihminen, että voin silmääkään räpäyttämättä myöntää, että jotkut elämäni parhaista kokemuksista olen kokenut elokuvateatterissa. Muistan kun olin katsomassa Taru sormusten herrasta elokuvan ensimmäistä osaa. Elokuva kesti jotain kolme tuntia ja kun elokuva loppui kukaan ei kiiruhtanut pois tai näyttänyt siltä, että olisi väsymys iskenyt. Ihmiset eivät vain päässeet tuoleistaan ylös. Minäkään en päässyt. Kyllä sitä huomasi, että elokuva oli pitkä ja myös vähän väsytti. Mutta silloin ei väsyttänyt elokuvan pituus vaan vain se voima millä elokuva tuli päälle ja se kuinka älyttömän hyvä elokuva oli.

Toisen kerran muistan kun tulin jostain avoimen yliopiston vähän väsyneeltä psykologian luennolta. Vähän ärsytti se kun ei oikein ollut mitään mielenkiintoa opiskeluun, vaikka psykologia olikin se mitä halusin. Elämä ahdisti nurkkaan.. Tällaisissa tilanteissa minä usein säntään elokuviin. Vähän niinkuin joku säntää baariin lohduttamaan itseään nestemäisillä, minä säntään teatteriin täyttämään itseni kaikilla niillä kuvilla ja äänillä, paikkaan siellä omat epäonnistumiseni ja itsetuntoni aukot. Tuona iltana minä suuntasin siis elokuviin ja katsoin, että Seinäjoen mukavassa mutta pienessä teatterissa meni niinkin ihmeellinen elokuva kuin Moulin Rouge. Minä en oikein tiennyt tuosta elokuvasta mitään, mutta kun pääosissa oli Nicole Kidman ja Evan McGregor, niin odotin ainakin miellyttäviä roolisuorituksia. Sain kuitenkin paljon enemmän. Sain ehkä parasta ääntä ja kuvaa, mitä olen koskaan saanut tuon jälkeen tai tuota ennen. En nyt tarkoita, että elokuva on paras, minkä olen koskaan nähnyt, mutta elokuva oli varmasti parasta kuvaa ja ääntä ikinä. Visuaalista tykkiä ja joitain niin hienoja kappalesovituksia, että lähellä oli etten alkanut teatterissa laulamaan. Kaikki oli siinä elokuvassa kohdallaan.

Sormusten herraa menimme katsomaan auto täynnä noin kaksikymppisiä poikia. Moulin Rougea olin katsomassa ihan yksin. Kumpikaan kokemus ei ole toistaan vahvempi. Eroja kokemuksissa on kuitenkin paljon. Aivan kuin on eroja syillä lähteä baariin. Mustavalkoisesti voi sanoa, että baariin mennään kahdesta syystä, pitämään hauskaa tai hukuttamaan kurjuutta. Sormusten Herraan mentiin katsomaan kuin oltaisiin lähdetty poikaporukalla pitämään hauskaa jonnekin yökerhoon. Hirveällä metelillä ja alkuvalmisteluilla. Lippu oli ostettu jo aikaa sitten ja porukka oli innoissaan. Tuolloin vielä ajoimme Seinäjoelta Tampereelle asti elokuvaa katsomaan. Ilmassa oli siis suurta elokuvajuhlan tuntua.

Moulin Rougea menin katsomaan hetken mielijohteesta tietämättä mitään elokuvasta. Ihan yksin ja vähän huonoin mielin. Aivain kuin olisi mennyt tuijottelemaan tuoppiin. Nyt vain tuijotin kangasta. Elokuva kävi terapiasta, eikä tarvinnut mennä tuijottamaan tuoppiin. Eikä ole tarvinnut mennä koskaan muulloinkaan. Aina löytyy elokuva jota tuopin sijasta tuijottaa.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö elokuvaa voisi mennä katsomaan yksin iloisella mielellä, tai etteikö ryhmäelokuvakin voi olla tarkoitettu huolten karkoittamiseen. Kaikki on elokuvan osalta koettu, mutta silti aina tulee uusia kokemuksia. Kaikella on oma paikkansa ja aikansa. Harvoin elokuvakokemus on kuitenkaan epäonnistunut. Huonoistakin elokuvista saa paljon irti. Jos on kyseessä poikkeuksellisen huono elokuva, niin silloin on paljon hyötyä siitä jos on kaveri mukana. Yksin ei mielellään katso huonoja elokuvia. Ryhmässä taas voi joskus oma ajatus elokuvasta karata, eikä oikein ehdi ajattelemaan, että mitä elokuvassa tapahtui, kun mielipiteitä tulee joka suunnalta.

Jos pitää sanoa selvä mielipide alun kysymykseen, että kumpi on parempi, niin kyllä minä sanon, että parempi on mennä elokuviin yksin...

.. ja jutella elokuvasta jonkun kanssa sitten jälkeenpäin :)

Lupaan kirjoittaa useammin..

Huomasin, kun kirjoitin edellistä tekstiä, että onpas tämä kirjoittaminen kivaa.

...Siksi lupaan kirjoittaa nyt useammin. Vähintään kerran viikossa.

..ja se on lupaus.

(eniten tämä on lupaus itselle, koska sehän on tärkeintä)

Kotini on linnani..

Jollain tapaa tuo sanonta pitää paikkansa minun kohdallani. Sitä voi katsoa kahdesta eri näkökulmasta.

1. Kotini on linnani koska ympärilläni on muurit, joiden yli ei aina ole helppo kiivetä. Niiden yli näkee myös aika heikosti. Paitsi kauniilla säällä jolloin näkee taivaan. Eikä sitä muuta tarvitse nähdäkään. Enää pitkään aikaan en ole lojunut kotona kolmea päivää putkeen käymättä missään, edes etupihalla haukkaamassa happea. En muista edes päivää jolloin viimeksi olisin nukkunut kaksi yötä niin, etten välissä olisi käynyt kodin ulkopuolella. Tuo "kolme päivää putkeen sisällä" kuulostaa varmasti aika dramaattiselta. Aika vähän siihen liittyy mitään dramatiikkaa, ainakaa minun itse tiedostamaa. Enemmänkin dramaattista on se kuinka elämä on silloin pysähdyksissä. Katsellaan vain telkkaria tai tietokoneen ruudulta sarjoja, tai sitten kuunnellaan musiikkia. Välillä voi myös aktivoitua soittamaan musiikkia itse. Silloin koti on tosiaankin linna, katsottuna ulkomaailmalta suojattuna, haavemaailmassa elävän sisärotan silmin.

2. Kotini on linnani korkealla mäen päällä. Raskas sinne on kavuta ja laahustaa. Mielummin pysyisi muualla. Niin kuin tuli sanottua. Kyllä minä myös viihdyn kotona ja vietän siellä aikaa. Mutta joskus (tästäkin on jo hetki aikaa) sinne meneminen tuntuu ahdistavalta ja siltä, ettei sinne mielellään menisi. Tämä tulee vastaan yleensä silloin kun on veittänyt paljon aikaa ihmisten kanssa ja tajuaa, että kohta sitä taas ollaan yksin kotona. Ihmisiin ikäänkuin jää koukkuun samalla tavalla kuin johonkin huumeeseen. Ihmiset ovat jotain jotka tekevät olon mahtavaksi, mutta sitten kun pitäisi lähteä pois, tulee vieroitusoireita. Paras lääke vieroittautumiseen on muuten jonkun tutun ja turvallisen sarjan vahtaaminen. Se on vähän niinkuin subutexia. Korvaava tuote. Lopulta sitten voi olla yksinkin.

On koti linna joskus myös siinä oikeassa merkityksessäkin. Paikka jossa on turvassa, jossa on lämmin ja josta saa kaiken tarvitsemansa. Ehkä ongelmana on se, ettei tämä paikka missä nyt asun ole mikään koti, vaan opiskelija-asunto. Minulle koti ei nimittäin ole betonia ja mattoja, vaan ne ihmiset jotka siellä kotona on. Nyt kun täällä ei ole ihmisiä, muita kuin minä, täytyy kodin olla edelleen äidin ja isän luona. Se on se koti jonne voi aina mennä, siellä on lämmin (ja lämmintä ruokaa), siellä on turvassa ja sieltä saa sen mitä tarvitsee.

Ehkä Kotini on kuitenkin linnani, tämäkin kerrostalo tässä. Nimittäin linnaanhan kuuluu aina se linnanpiha, jossa tapahtuu kaikenlaista. Siellä on markkinoita ja paljon ihmisiä kulkemassa linnaan ja sieltä pois. Ihmisiä matkalla maksamaan veroja tai vaihtamassa viljaa lihaan. Vaatimassa oikeutta ritarin humalapäissään seivästämästä härästä tai vaikka tuomassa linnan isännälle kiitoksia hyvin tehdystä työstä. Siellä on se kiertävä hevosten vetämä teatterikärry ja yksi jos toinenkin pelimanni ja tarinaniskijä. Siellä mestataan porukkaa ja siellä pidetään viikkoja kestäviä juhlia. Siellä on turnajaiset silloin tällöin. Siellä on niitä raihnaisia kulkukissoja ja koiria, jotka vartijat aina hiettää muurin yli pois, pian todetakseen, että elukat ovat taas takaisin, syömässä kalanraatoja ja järsimässä luita...

Minun koti linnaani kuulu kaikki tämä ja muutakin. Itse linnarakennus on siis tämä kerrostalo tässä ja linnanpiha, se on tuo maailma tuolla.

Hyviä päiviä ja huonoja..

Minun on välillä vaikea ymmärtää muita ihmisiä. Ihmiset puhuu niin kaikenlaista mitä minä en ymmärrä.

Ne puhuu, että niitä masentaa..

Tätä minun oli monta vuotta vaikea ymmärtää. Mitä se on kun masentaa. Mitä se on kun on masentunut. Kyllä kai mullakin on välillä paska fiilis tai sellaista, mutta että masentaisi. Ei tuo sana taida kuulua minun sanavarastooni. Toivottavasti ei koskaan tule kuulumaankaan. Tai sitten tämä kaikki on vain kieltämistä. Ehkä minä en vain vajoa koskaan niin alas. Aina on ollut ympärillä ihmisiä joista on voinut ottaa kiinni. Nyt jos asiaa ajattelee, niin en minäkään kai ole sen parempi apua pyytämään, kuin muutkaan, mutta minä taidan ottaa välillä apuni väkisin. Mitä surkeampi olo sitä enemmän minä pyörin kavereilla. Olen siis kavereiden hyväksikäyttäjä.


Ne puhuu, että niillä oli eilen ihan älyttömän huono päivä..

Jos joskus saatte minut kiinni sanomasta, että minulla oli eilen huono päivä, niin sitten tarjoan teille pussillisen salmiakkia. Ehkä minä elän niin hetkessä, etten osaa ajatella että eilen oli huono päivä. Minä olen kuin Herra E:n laulussa olevat lapset, jotka saavat ilonsa siitä, että taas on uusi päivä. Ehkä joudun tarjoamaan ensimmäiset salmiakit Pyhälle Pietarille taivaan portilla. "Joo vähän oli huono päivä..."

Ne sanoo, että nyt ei jaksa lähteä mihinkään, kun tekee mieli olla yksin..

Tämä liittyy siihen, että minä hyväksikäytän kaikki ystävät ja kaverit. Jos minulla on niin paska fiilis, että en jaksa lähteä mihinkään, niin... No ei sellaista kyllä taida koskaan tulla, kun en minä tykkää olla yksin. Jos pitää valita, että menenkö ryhmässä tekemään jotain, vai että teenkö jotain yksin, niin kyllä minä aina valitsen olon ihmisten seurassa. Ja joku vielä kysyy miksi minä en saa tehtäviä tehtyä. Ehkä myös siksi minä olen välillä huonoa seuraa, kun minulle riittää, että olen vain jonkun seurassa. Mutta ei tämä tarkoita, että sillä ei olisi väliä kuka se ihminen on.

Voi kuinka minä rakastan elämän kurjuutta...

Voi kuinka minä rakastan elämän kurjuutta: Kuoppia matkalla renkaiden alla. Alamäkiä. Lätäköitä. Portaita. Punaisia valoja (keltaisia vihaan). Kompastuskiviä. Kynnyksiä. Ovia jotka sulkeutuu. Asioita joihin ei vain yletä. Itkua. Iskuja. Potkuja. Säröjä. Sadetta. Tuulta. Kylmyyttä. Pisteitä. Valheita.

Jos elämä olisi vain tasaista kulkua, eikä jalkojen alla olisi kuoppia, jäisimme ilman sitä pompun aikaista epävarmuutta, sitä kun lentää ilmassa eikä ehdi edes miettiä mikä iski, kunnes myöhemmin tajuaa miettineensä kuoppaa paljon ja aika on kulunut kuin siivillä :)

Jos alamäkiä joku vihaa, niin minä vihaan sitä. Alamäestä saa vauhtia. Ja jos on alamäki, niin sitten on varmasti myös ylämäki. Ei ne tule toisiaan ilman. Ei elämä ole kaari tai spiraali, se on epämääräinen määrä ylä- ja alamäkiä.

Lätäkkö on vettä joka on elämää kauneimmillaan. Likainen lätäkkö on elämää nähnyttä vettä ja öljyvana tekee siitä kauniin.

Portaat vie taivaaseen. Portaat vie kellariin ja ullakolle. Portaat vie alas ja ylös ja sinne minne hissillä ei pääse. Portaat vie punaisiin ja sinisiin paikkoihin. Ei olisi kerrostaloja ilman portaita. Täytyisi elää vain vierekkäin. Päällekkäin on mukavampaa. Kiivetä toisen päälle. Laskeutua toisen alle.

Pysähtyminen on hyvästä. Vain pysähtyessä voi jatkaa matkaa. Voi katsella ympärilleen ja keskittyä vieressä olevaan pysähtyneeseen. Punainen on intohimon väri. (Keltaisesta en piittaa. Se on se turha välivaihe jolloin ei tiedä mitä tekisi. Olisiko vielä tässä vai lähtisikö jo liikkeelle.)

Toivottavasti minä olen sellainen ihminen joka nauraa kompastuessa. Ilman kaatumista harvoin löytää mitään mielenkiintoista. Olisi köyhempi. Koska on niin kiire. Eikä ehdi katsella maahan. Tai taivaalle.

Kumpi sitten on lopulta helpompaa. Oven avaaminen vai kynnyksen yli astuminen. Ovi avautuu jos avautuu. Mutta sitten kun avautuu vasta näkee mitä kynnyksen toisella puolella on. Mitä ihanaa jännitystä molemmat tuovat tullessaan. Rohkeutta kerätään aina ulkopuolella. Ei sisällä. Sisällä ollaan jo ja toimitaan. Tärkein on jo ohi. Kynnyksen takana saa välillä itsestään irti uskomattomia asioita.

'Jokainen loppu on jonkin toisen uuden alku'. Sulkeutuvat ovet tekevät elämästä kaikista kurjimman. Alku on taas edessä. Minä olen aina ollut hyvä alussa. Rakastakaamme siis sulkeutuvia ovia.

Minä olen iso ihminen. En ehkä isoin. Silti tunnen itseni isoksi. Siitä ei ole aina hyötyä. Asiat joihin ei yletä saa tuntemaan pieneksi. Se tuntuu kivalta. En minä olekaan niin iso kuin kuvittelin. Tulee vähän perspektiiviä.

Joskus kun on onnellinen ajattelee niitä hetkiä kun itketti. Silloin tulee vain onnellisemmaksi. Silloin oli kurjaa. Nyt on paremmin. Itku lisää siis onnea. Yksinkertaista :)

Toivottavasti jo se ensimmäinen isku pysäyttää. Molemmin puolin. Laittaa miettimään onko tämä sen arvoista. Laittaa ajatuksen juoksemaan kohti järkeä. Valitettavasti se ei ole enää niin yksinkertaista. Voi kunpa se olisi. Säästyttäisiin paljolta. Molemmin puolin.

Potkut menee samaan kategoriaan sulkeutuvien ovien kanssa. Jälkeenpäin niitä katsoo enteenä tulevasta. Ei menneen loppuna.

Ei kukaan kiinnitä huomiota lasiin. Siitä vain katsellaan läpi. Kun lasiin tulee särö se huomataan. Toivottavasti minussakin on säröjä.

Kaikki kurja sää. Kylmyys. Sade. Tuuli. Kaikilla on virkistävä vaikutus. Auringossa väsyttää. Tyynellä tulee kuuma. Kuumuudessa tulee laiskaksi. Ajatukset eivät juokse lämpöhalvauksen pelossa. Kurjassa säässä kaikki on niin allapäin. Jääpähän itselle enemmän tilaa nauttia :)

Pisteen näkemiseksi täytyy mennä kauas. Läheltä piste on pallo. Niin kuin tähti on piste, mutta kuitenkin aurinko. Pilkku on pelottava. Aivan kuin lause ei pärjäisi yksin. Tarvitaan toinen lause sivuun. Lisäämään jotain. Minulle riittää lause ja piste.


Ei. Valheita ei tarvitse ylistää. Niitä on liikaa. Eikä siinä ole mitään positiivista. Siihen loppuu tämä positiivisuuden pöljä oppitunti.

Fiilis...

Mietin tänään, että tämän blogin nimeksi pitäisi varmaan laittaa fiilis-blogi. Ei vain siksi, että täällä puhutaan fiiliksistä, se olisi aika ilmeistä. Vaikka on kai ilmeistä myös se oikea syy. Nimi pitäisi olla fiilis-blogi, koska blogin kirjoittaminen jos mikä vaatii sen, että tulee fiilis kirjoittaa.

Joskus, kun muistaa, että viimeisestä kirjoituksesta on jo monta viikkoa, alkaa miettimään, että pitäisikö sitä jotain kirjoittaa. Tänään tajusin, että ei pidä. Ei tänne kirjoiteta silloin kun pitää, vaan silloin kun on se fiilis. Noinhan elämän pitäisi muutenkin mennä. Ei tehdä asioita siksi, että niitä pitää tehdä, vaan tehdään asioita siksi, kun siitä tulee hyvä fiilis. Tämähän on aika ilmeinen asia eikö. On hyvä periaate, että tekee niin kuin parhaalta tuntuu.

Ei tuota periaatetta silti osaa noudattaa. Ensinnäkin silloin jos haluaa itselleen jotain suurempaa hyvää oloa, kuten onnellisuutta, joutuu välillä tekemään asioita joista ei pidä. Minä esimerkiksi joudun tekemään koulutehtäviä, joskus. Toiseksi jo siitä, että on periaate, jota pitää noudattaa, tulee mieleen, että nyt minun TÄYTYY tehdä jotain. Siitä että täytyy tehdä jotain tulee taas outo fiilis, jolloin ei enää ole fiilistä. Hyvän fiiliksen tavoittelusta tulee siis huono fiilis :)

Menee vähän ristiriitaiseksi, mutta sellaista se kai on elämä; ristiriitoja.

Sanoja joita rakastella...

Ajattelin aloittaa nyt eräänlaisen sarjakirjoituksen, joka toivottavasti jatkuu aina silloin tällöin ja laajenee tarpeen mukaan. Mieleen tuli, että olisi hienoa kerätä tänne kaikkia maistuvia sanoja, joita elämänsä aikana kuulee. Sanoja joita voi rakastella suussaan pitkään ja hartaasti. Ajattelin myös perustella miksi jokin sana on tänne päätynyt. Sanat ovat kuitenkin ne jotka minun elämässäni merkitsevät hurjan paljon. Välillä tuntuu, että liikaakin. Minä kun olen niin huono tulkitsemaan ihmisten ajatuksia vain eleistä ja liikkeistä. Usein saatan olla ihan väärässä ja joutua hankaluuksiin tulkintani takia. Tulkinta-asia pätee myös toisinpäin. Minua kannattaa tulkita ennemminkin sanojen kuin tekojen kautta. Sieltä vasta pääsee kiinni siihen mitä minä todella olen.

Sanat tulevat listalle sitä mukaan kun ne päähän putkahtavat. Järjestys rakentuu vain tunnepohjalla. Nyt siis...

Sanoja joita rakastella:


Käveleskelevinään

Yhdessä sanan Ovat kanssa: Ovat käveleskelevinään. Tämän hienouteen ei ole kai muuta selitystä, kuin että se on kivan monisyinen liitteineen. Onko se edes oikea sana, sitä en tiedä. Eikä ole väliäkään. Sana tuli joskus vastaan, kun olimme provinssissa ja joku levitti sitä kännitestinä: Jos et pysty sanomaan paria Olimmeko käveleskelevinämme, olet humalassa :) Minä tein sitten asiasta laulun, jossa laulettiin tytöistä, jotka tulevat taas ja ovat käveleskelevinään.


Pohjanmaa

Sanaan liittyy niin paljon tunnetta ja arvostusta, että ei sitä voi jättää pois tältä listalta. Mitä olisin minä ilman Pohjanmaata ja mitä olisi Suomi ilman Pohjanmaata. Aika lailla rauhallisempi ja siksi myös tylsempi paikka. Toisaalta pohjalaisia luullaan usein kovin aggressiiviseksi heimoksi. Tämä voi päteä kännissä riehuessa, mutta kyllä perus pohjalainen selvinpäin on varsin rauhallinen ilmestys. Hiljaisiahan perus pohjalaiset ovat. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö pohjalainen puhua osaisi, varsinkaan silloin kun on puhe jostain itseen liittyvästä. Ylpeily onkin yksi pohjalaisuuden synneistä, mutta kun näin pohjalaisena siihen on tottunut, ja sitä myös itse paljon harrastaa, ei se tunnu ollenkaan syntiseltä. Se on vain tapa puhua asioista. Ei kai tähän maailmaan kuitenkaan olla itseään vähättelemään tultu.


Ristus

Nyt kun mentiin Pohjanmaalle, niin täytyy ottaa mukaan myös uskonnollisen Kristus sanan pohjalainen väännös Ristus. Kirosanana sitä yleensä nykyään käytetään ja niin sitä minäkin käytän. Ristus sanaan voi myös lisätä vahventavaksi sanan Notta, jolloin lause kuuluu Ristus notta. Kaikista kauneinta on kun tämän lausuu naispuolinen henkilö. Muutenkin Pohjanmaan murretta puhuva nainen on ehkä seksikkäintä mitä voi silmät kiinni nähdä.


Rakastan

Joillekin vaikea ja hyvin pelottava sana. Vaikea sana silloin, kun sen sanominen ei tunnu oikealta. Sitä ei mielellään tuhlaa ja silloin sitä ei myöskään sano. Rakastan sana ei liiku nimittäin koskaan yksin, vaan sillä on aina mukanaan kaksi kaveria. Olen joskus päässyt lausumaan nuo sanat Minä rakastan sinua tarkoittaen jokaista sanaa täydestä sydämestäni: Ensinnäkin MINÄ olen tässä omana itsenäni, en halua olla missään muualla, enkä kukaan muu kuin olen. Toiseksi RAKASTAN kaikella sitä minulla on, ja se mitä minulla on olkoon myös sinun. Kolmanneksi ilman SINUA tätä rakkautta ei olisi, ilman sinua en minä ole tästä eteenpäin enää minä, vaan joku toinen, joka ei halua olla siellä missä on, kun ei ole sinun luonasi. Jos joku kuulee nuo sanat suustani, voi hän olla varman, että minä en ole hetkeen menossa minnekään. Eikä taida olla hän itsekään. Kaikki tämä tekee sanasta myös pelottavan, mutta lopulta vaan niin valtaisan ihanan.

21.00-01.00

Mistäköhän se johtuu, että aina aikavälillä 21.00-01.00 miun sisälmykseni heräävät eloon ja alkavat myllertää ympäriinsä...

Joka ilta noin yhdeksän aikaan illalla sisällä alkaa kasvaa paine, joka pistää päässä piuhat sekaisin ja tekee olosta sietämättömän. Ajatukset lentelevät ympäriinsä kallon sisällä aivan kuin yrittäisivät purkaa tätä taloa sisältä käsin. Eivät taida nuo ajatukset olla kovin järkeviä, kun niin tekevät. Edessä on nimittäin suuri sortumavaara. Sinne ne ajatukset sitten kuolisivat oman typeryytensä aiheuttamana.

Vaikka talo ei nyt tänä iltana sortuisikaan, niin jotain tuhoa on varmasti synnyttävä. Vähintään hermoraunioita jos ei muuta. Vai syntyykö siellä ajatusten bakkanaaleissa uusia pieniä ajatuksia, kun ajatukset kietoutuvat hulluuksissaan toisiinsa. Niitä joista kasvaa suuria ja viisaita. Niitä jotka älyäisivät pitää itsensä kurissa juuri ennen nukkumaan menoa ja tulisivat esiin vaikka aamulla, jolloin joka tapauksessa täytyy olla hereillä. Nämä nykyiset pitävät välillä niin kovaa meteliä, ja ihan väärään aikaan, että alakerran naapuri hermostuu.

Selkäranka toimii hyvänä äänen johdattimena suoraan tuonne alakerrassa asuvaan sydämeen, vähän niin kuin kaukolämpöpatterit kerrostalossa. Ajatusten kolistelu pitkin kalloa laittaa herkän sydämen koville ja sitten, kun sydän hermostuu, sitä on vaikea taltuttaa ihan heti. Syke kasvaa ja veri alkaa kiertää kovemmin luoden yhä enemmän meteliä. Joskus mietin, että menisiköhän miulta kuulo, jos laittaisin simpukankuoren nyt korvaani. Joskus ajatusten ja sydämen meteli leviää niin paljon, että kehon joka kolo ja sopukka unohtavat hetkellisesti oman tehtävänsä ja alkavat vain riehua ympäriinsä kuin hullut. Silloin kun ketjureaktio saavuttaa huippunsa, alkaa varpaissa asti sattua.

Näissä tilanteissa ei voi muuta kuin laittaa sormet liikkeelle, sillä siellä on ainoa paikka josta kaikella metelillä ja hulluudella on mahdollisuus purkautua ulos. Sormet lähtevät ensin pienin liikkein kulkemaan edestakaisin. Ja kun sormet pääsevät vauhtiin, niiden varman liikkeen rauhoittava vaikutus ei pysähdy ennen kuin saa tehtävänsä valmiiksi. Kuin juna kiskoilla se kulkee asemalta toiselle rauhoittaen ensin vatsan ja sitten sydämen, jonka jälkeen se koputtaa ajatusten ovelle poliisin ottein ja saa bileet päässä rauhoittumaan. Tuolloin kello on yleensä yksi, mutta kyllä juhlat jatkuvat päässä usein pidempäänkin. Silloin tulee vain toivoa, ettei tämän talon tarvitse nousta seuraavana päivänä aikaisin mihinkään.

Viimeistään aamulla kaikki on kuitenkin rauhallista. Ajatusten bakkanaalit synnyttävät harvoin kuitenkaan krapulaa. Ehkä tankkaaminen seuraavaa iltaa varten alkaa pahan olon pelossa heti aamusta. Seuraavan illan juhlien mittakaava taitaa riippua sitten siitä, kuinka paljon ja kuinka suuria annoksia tämä talo joutuu ottamaan vastaan päivän aikana. Luultavasti myös annosten laatu vaikuttaa siihen mitä alkaa taas tapahtumaan illalla yhdeksän maissa.

Illan juhlia voi onneksi ehkäistä yhdellä tavalla. Jos ajatuksiaan pääsee jakamaan toisten kanssa, tulee omaan taloon enemmän tilaa, eikä hullu meno päässä kasva välttämättä niin isoksi. Tietysti jos se toinen ei halua vastaanottaa ajatuksia, niin sisällä on edelleen yhtä täyttä. Silloin täytyy vain yrittää potkia ajatuksia ulos päästä ja toivoa, että niille lopulta aukeaa ovi jossain muualla. Vaikkei minua kyllä haittaisi yhtään, jos ajatukset jäisivät kodittomiksi. Olisivatpahan ainakin ulkona minun päästäni aiheuttamasta kaaosta.

Puoli vuotta on lyhyt aika...

Siitä on nyt yli puoli vuotta, kun tänne viimeksi kirjoitin...

Mutta ei se mitään. Jatketaan siitä mihin jäätiin (ilman sen kummempia selityksiä)...


Innostuin äsken uudesta yhtyeestä nimeltä Band of Horses. Mukavia melodioita ja muutenkin miellyttävän kuuloista. Sanoista ei saa vaan mitään selvää ja vaikka välillä saakin huomaa, ettei niissä ole oikein järkeä. Kuitenkin siellä on yksi rivi joka alkoi mietityttämään jostain syystä:

"When islands want to coast, islands want to coast, they'll know how, yeah they'll know how."


En minä tuonkaan laulun sanojen kokonaisuudesta mitään ymmärrä, mutta tuota lausetta aloin miettimään. Onko se niin, että 'No man is an island?' Voiko kukaan elää yksin keskellä tätä ihmismerta ja olla kuitenkin ihan ulapalla kaikesta mitä ympärillä tapahtuu. Kyllähän sitä kai voi elää yksin ja erakoituneena, mutta haluaako joku oikeasti sitä. Täysin eristäytyä ulkomaalimasta. Ehkäpä joku jopa haluaa. Mutta osaako sitä sitten rantautua ihmisten joukkoon, jos tulee jossain vaiheessa sellainen olo.


Mietitäänpä mitä syitä voi eristäytymiseen olla. Yksi yleisin syy on varmasti jonkinlainen mielenterveyteen liittyvä syy. Yksilö ei vain sopeudu käyttäytymisellään tähän meidän yhteisöömme, jossa on yksilöllisyyden korostamisesta huolimatta kohtuullisen tiukat säännöt sille, miten tulee käyttäytyä. Hän on hullu, joka leimataan kylähullun leimalla ja hänet suljetaan yhteisön ulkopuolelle tai sitten hän sulkeutuu omasta tahdostaan. Se on sinänsä järjetöntä, kun 'hulluthan' ovat kuitenkin samoja ihmisiä kuin mekin, heillä on vain erilainen mieli, kuin meillä 'normaaleilla':

Paulo Coelhon kirjassa "Veronika päättää kuolla" kerrotaan tarina valtakunnasta, jonka kansalaiset tulevat hulluiksi, kun noita laittaa myrkkyä kaivoon, josta kaikki paitsi kuningasperhe juovat vetensä. Kuningas ei meinaa saada alaisiaan kuriin, koska kaikki hänen käskynsä ja lakinsa ovat yhtäkkiä ihan päättömiä hulluksi tulleiden kansalaisten mielestä. Lopulta kuningas saa selville hulluuden syyt ja keksii suunnitelman, jolla pelastaa valtansa. Hän on tähän asti juonut vain omasta kaivostaan, mutta hän tajuaa, että jos hän juo samasta kaivosta kuin kansalaiset, hänestä tulee samanlainen kuin he. Hän nimittäin on tällä hetkellä se joka ei sopeudu yhteisössä vallitseviin sääntöihin. Juotuaan myrkytetystä kaivosta hän tuli yhtä "hulluksi" kuin alamaisensa, ja elo sai jatkua taas hänen hallinnassaan. Nyt hän antoi taas käskyjä ja sääntöjä, jotka muissa valtakunnissa eläville tuntui ihan pähkähulluilta, mutta omassa valtakunnassaan ne tekivät kuninkaasta taas suositun.

Kukapa ei olisi koskaan rakastunut niin, ettei joku kaveri tai rakkauden kohde olisi kutsunut hulluksi. Ei sitä ajattele järjellä, kun vaikka tapaa rakkautensa vahingossa kadulla. Ensin sitä punastuu ja sen jälkeen alkaa puhumaan kummallisia. Lopulta vielä tulee käyttäydyttyä niin oudosti, että hulluuden merkit ovat ilmeiset. Ja kun kotona vielä alkaa tapahtuman johdosta hakkaamaan päätään seinään, ovat laitokseen sulkemiseen syyt jo riittävät.

Ei ketään kuitenkaan tuon takia suljeta laitokseen, kun sehän on vain rakastunut. Kaikki ovat jollain tasolla kokeneet tuollaista, kaikki ovat juoneet siitä samasta kaivosta ja siksi sitä on helpompi ymmärtää. Skitsofreenikon käytös voi olla joskus ihan samanlaista, hänellä ei vain ole käytökseensä mitään järkevää syytä. Aivan kuin rakastumisessa olisi jotain järkevää. Kumpikohan on tässä maassa tappanut enemmän ihmisiä hullusti roihuava rakkaus vai skitsofrenia? Mustasukkainen mies vai ihminen jonka päänsisäiset äänet sanovat, että hän on lintu, joka laulaa titityy?


Toinen mahdollinen eristäytymisen syy masennus eroaa edellisestä hulluudesta siinä, että se tekee ihmisestä eri lailla kyvyttömän toimimaan yhteiskunnassa. Ihminen ei vain pysty. Kemikaaleja puuttuu päästä ja kaikki tuntuu ihan mahdottomalta. Tai sitten mikään ei tunnu miltään. Silloin tuskin eristäytyy omasta tahdosta, ei vain osaa muutakaan. Ei pääse sängystä ylös, eikä mikään kiinnosta.

Kirjassa sanottiin, että ensimmäinen tunne mitä ihminen toiselta hakee on rakkaus, jos ei sitä saa, haluaa edes hyväksyntää. Hyväksynnän puuttuessa ihminen hakee huomiota yrittämällä aiheuttaa pelkoa ihmisissä. Silloin saa edes jonkinlaista vastausta toiminnalleen. Jos pelon aiheuttaminenkaan ei onnistu, viimeinen vaihtoehto on inho. Ihminen tekee itsensä niin vastenmieliseksi, että saa tunteiden osoituksen edes inhon muodossa. Inhokin on nimittäin tunne joka tuohon ihmiseen kohdistuu ja siitä voi pitää kiinni. Hänet huomataan ja hänen toiminnallaan on jokin vaikutus. Jos esimerkiksi ajattelee raiskaajaa tästä näkökulmasta voi alkaa ymmärtämään jotain siitä, miksi joku tekee sellaista. Ikinä tekoja ei voi hyväksyä, mutta jos ajattelee olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, täytyy jonkinlainen ymmärrys ihmisen pimeitä puolia kohtaan syntyä.

Joissain tapauksissa itsemurha on sitten se viimeinen huuto kohti muita ihmisiä. Itsensä tappaminen voi johtua varmasti monestakin syystä, mutta uskon, että useimmiten mukana on tunne ulkopuolisuudesta. Ulkopuolelle joutuminen ei vaan yleensäkään johdu ympärillä olevista ihmisistä, vaan siitä ihmisestä joka on siinä keskellä, eikä osaa tai pysty ottamaan vastaan ympäriltä tarjottuja tunteita.


Osaako sitten ulapalle joutunut ihminen enää rantautua? Täytyykö ihminen jättää oman onnensa nojaan, koska ei sitä kukaan kuitenkaan voi auttaa kuin se itse? Osaako sitä yksin tulla uudestaan ihmisten luo, kun on joskus eristäytynyt ja ehkä jopa oppinut elämään yksin?

Ei varmaankaan. Vaikka satamassa olisikin kaikki tutut vastassa, ei navigaatio aina toimi, vaan sitä vaan eksyy yhä kauemmas. Silloin tarvitaan pelastushelikopteri, joka pelastaa eksyneen hukkumiselta. Toisaalta halu palata kotisatamaan voi olla suuri ja koordinaatit oikeat, mutta eri asia on, ottaako se satama enää vastaan. Joskus käy noinkin, ehkä useamminkin kuin sitä voisi uskoa, Suomessakin. Siitä vaan kiertämään laitoksia, kyllä ne ovat edelleen pullollaan ihmisiä: vanhoja, nuoria ja aikuisia. Laitoksissa lojuvien haaksirikkoutuneiden hylkyjen auttamiseksi tarvittaisiin jo paljon muutakin kuin pelkkä helikopteri. Ehkä jotain muuta lentävää? Kenties sadun noidasta myrkkyineen olisi silloin apua...


Näin vakavan aiheen jälkeen pitää saada loppukevennys (kiitos siitä Juholle). On se aina niin mukava nähdä kun Mersu-mies saa nenilleen.