6. Vielä on kesää jäljellä.

Tänään alkaa oikea kesäloma, kun swahilin kurssi loppuu. Hienoa. Kyllä sitä on odotettukin, ja kyllä se sitten kestääkin jopa vajaa kaksi viikkoa. Lähtö Zanzibarille on nimittäin heinäkuun alussa, mikä katkaisee orastavan kesäloman kasvun. Toisaalta ihan turha valittaa, koska pääsenhän paratiisisaarelle, jossa tapahtuu varmasti enemmän kahden kuukauden aikana, kuin Suomessa koko vuotena. Matkavalmistelut ovat vielä loppusuoralla, joten osa lomaa menee laahustaessa ympäri kaupunkia, kun viime tingassa hankitaan vakuutuksia ja viimeisiä rokotuksia. Kiire joidenkin asioiden osalta tulee, mutta Hyvin se menee, niin kuin motto täällä kuuluu.

Se on huomenna ensimmäinen juhannuksen vietto päivä, eikä suunnitelmat ole vielä kasassa. Tämä johtuu osaksi siitä, että ainoa perinne juhannussuunnitelmissa on, että suunnitelmat tehdään lennosta jo ensimmäistä kaljaa kitaten. Olisihan jonkinlainen juhannusperinne kiva, mutta kun on tämänlainen menevä luonne (varsinkin kesäisin), niin mitä turhaa sitä suunnittelemaan. Koskaan ei ole tullut vastaan pettymyksiä tai sitä, etteikö olisi mitään tekemistä. Viime juhannuskin meni Helsingin 'vilskeessä', eikä yhtään ollut valittamista.

Juhannuksesta tulee aina mieleen kaikenmaailman festarit, missä virta vie ihmiset mukanaan ja siitä virrasta syntyy kesähitti. Joka kesä sellainen on ollut ja joka kesä sellainen tulee olemaan. Valtavirrassa viinan virratessa ei ole muuta mahdollisuutta. Suurimmalle osalle ihmisistä festareiden musiikkivalikoimallahan ei ole paljoakaan väliä. Paitsi, että musiikin pitää olla mukavaa ja helposti mukana ryypättävää (lyh. HMR). Ja sellaisia bändejä Suomessa riittää. Hyvänä esimerkkinä voi käyttää RMJ:n joka vuotisia esiintymislistoja, joilla ei yleensä muuta olekaan, kuin HMR musiikkia. Nythän siellä on kyllä mukana Pamela Anderson. Mitäköhän sekin siellä hommaa. En tiedä, mutta kai sille on hyvä huutaa ja kirkua, kun sillä on niin isot.

Luin tuossa Arttu Tolosen kolumnia Soundista. Siinä hän valitti, ettei suomalaisista (valtakunnallisista) radioista ole mihinkään, kun tulee vaan paskaa musaa. Minä olen hänen kanssaan asiasta hieman eri mieltä. En väitä, etteikö musa ole pääasiassa paskaa, mutta kyllä välillä puolukoitakin tulee vastaan. Nimittäin valtavirran nielaisemia ja vähän huonosti sulattamia underground puolukoita. Aina on nimittäin ollut niin, että indie alakulttuurista nousee pinnalle joku artisti, joka tuo mukanaan uusia asioita ja siinä samalla vaikuttaa uudistavalla tavalla valtavirtaan. Paskahan siis pysyy sinä samana paskana, mutta välillä seasta löytyy niitä huonosti sulaneita puolukoita, jotka sitten tuo vaihtelua tasaiseen massaan.

Yhtenä esimerkkinä puolukoista voi toimia se suomiräppihässäkkä, joka tuossa vuosia sitten valtasi maata. Jostain alakulttuurista se nousi pinnalle, ja sai mukaansa joka toisen paskanvääntäjän. Paljon suomiräpistä oli ihan sitä ittiään, mutta kyllä seassa oli raikkaan tuulahduksen puolukoita. Ja vaikka musa olikin vanha paska uudessa paketissa, niin tuli ainakin jotain vaihtelua. Monesti kyllä käy myös niin, että puolukat on jo niin monta kertaa kierrätettyjä, että niitä ne ovat sulaneet yhdeksi paskan kanssa. Suomiräpin kanssa kävi niin ja grungen kanssa. Ja tietysti euroviisukelpoisen metallimusiikin, jonka soittamisessa on vaihtelu kaukana.

5. Yhdestoista provinssi takana...

Pettymyksiä, yllätyksiä, peruutuksia ja paljon kavereita. Nämä ovat neljä asiaa, jotka kuuluvat provinssiin lähtemättömästi.

Pettymykset:

Suurimmat pettymyksen tänä vuonna liittyvät peruutuksiin, mistä myöhemmin. Keikkojen suhteen pettymyksiä olivat jossain suhteessa Tori Amos ja Velvet Revolver. Molemmat sisältävät niin suuren tunnearvon ja latauksen minun musiikillisessa historiassani, ettei kukaan, ei edes Tori, voi sellaisia suhteettomia odotuksia täyttää, mitä heihin on vuosien aikana kerääntynyt.

Velvet Revolverin kohdallahan ei oikeasti puhuta Velvet Revolverista, vaan yhtyeen eräistä jäsenistä. Duff Mckagan, Matt Sorum ja Slash ovat minun 'menneiden aikojeni' idoleita yhtyeestä nimeltä Guns 'n Roses. Nykyiset Gunnarithan eivät ole yhtään mitään, mutta toista se oli silloin ennen, kun tämä poika alkoi ala-asteella ihan oikeasti kuunnella musiikkia. Gunnarit oli niin SE juttu ala-asteella, ettei paljon muuta kuunneltukaan. Ja kyllä yhtyettä voi kuunnella vieläkin. Mielellään kuuntelen Appetite for Destruction levyä, kun haluaa ulvoa hyvän rock-levyn tahtiin.

Kaikki nuo kolme mainittua yhtyeen jäsentä (joo tiedän, että Sorum ei soita vielä Appetite levyllä) olivat tuolloin suuria ihailun kohteita, eikä heistä silloin saanut tarpeekseen. Samaa keikka vhs:sää pystyi katsomaan monta kertaa, vaikka kestoa olikin n. kolme tuntia. Nyt kun äijät näki lavalla, tuli vähän väljehtynyt olo. Basisti Duff on nykyään niin terveysintoilija, ettei sellaista tarvitsisi rock-bändiin päästää. Rumpali Sorumilla ei Velvetissä ole niin paljon tilaa näyttää kuin Gunnareissa ja asennekin oli vähän puolillaan.

Ja sitten Slash. Ensinnäkin... Slashin paidassa luki, 'I'm not dead yet'. Tämä oli kyllä ihan totta. Ei soitossa ollut mitään vikaa, kaikki meni niinkuin piti ja kaksi vanhaa Appetite raitaakin sujuivat vaivatta. Minä kuitenkin luin tuon tekstin ensin, että 'I'm not drunk yet', mikä olisi vanhaan kunnon rokkiasenteen sopinut kuin hattu päähän. Ennen tietysti kaikki oli jo lavalla kännissä, mutta nyt tuo teksti olisi tuonut tilanteeseen sellaista vahuuden arvokasta asenteen muttumista siihen, että vedetään nyt keikka ensin ja ruvetaan vasta sitten ryypäämään. Asenne olisi kuitenkin ollut samaa tasoa.

Vaikka Slash ei siis vielä ollut kuollut, ja soitto sujui melkein vanhaan malliin, oli kiloja tullut lisää ja paitakin oli päällä. Ennen kaikat menivät järjestään ilman paitaa, silinteri päässä, hiukset kasvojen peittona ja ilmassa oli sellaista suuren rokkarin salaperäisyyttä ja kiehtovuutta. Tämä toi esiintymiseen sen tunnelman mikä tuon musiikkityylin rokkikukkoilussa pitääkin olla. Sex, druck and rock n roll. Kyllä Nytkin lavalla oli tuo sama kukko, mutta ei se kukkoillut yhtään, soitti vaan ammattimaisesti sen mitä piti ja se siitä.

Ei keikka varmaan itsessään huono ollut, mutta äärettömiin odotuksiin nähden pettymys.

Sama tilanne oli edessä Tori Amoksen keikan jälkeen. Amoksen kohdalla ollaan itseasiassa aika kaukana mistään oikeasta pettymyksestä. Keikka oli kerrassaan mahtava ja Tori ei ollut vain ammattilainen, vaan asennekin oli täysin kohdallaan. Pettymyksiin keikka kuitenkin menee sen osalta, että odotin muuta mitä sain. Olisin nimittäin odottanut enemmän vanhoja ja hitaita kappaleita, ne ovat kuitenkin se puoli, jota Torissa eniten rakastan. Soiton ja kappaleiden rankkuus on kyllä yksi Torin vahvuus, mutta vastapainoksi olisi toivonut pari tunnelmapalaa. Ehkä aika sitten loppui kesken, kun keikkakin alkoi vähän myöhässä. Eli, enemmä aikaa ja sen kautta enemmän dynamiikkaa keikkaan. Silloin kaikki olisi ollut täydellista. Nyt kaikki oli vain ihan mahtavaa ja lähes täydellistä. Onneksi maailma ei ole koskaan täydellinen (paitsi PMMP:n keikalla), muuten ei olisi yhtää mitään mitä odottaa tulevaisuudessa.

Yllätykset:

Yllätykset tulivat tällä kertaa Suomesta. Tai siis tottakai Suomesta. Täällähän on nimittäin tällä hetkellä niin monta hienoa artistia kiertämässä lavoja, että suomalaisten esiintyjien varaan voi rakentaa kokonaisen festarin. Näin tekevät monet festarit tänäkin kesänä, toivottavasti kantaa ja jengiä riittää.

Minä lasken tämän vuoden provinssin näin jälkikäteen yhdeksi tuollaiseksi suomalaisten bändien kannattelemaksi tapahtumaksi. Niin monta positiivista kokemusta tuli vastaan. Ensinnäkin PMMP. Olin etukäteen sellaisissa tunnelmissa, että nyt on edessä mahtava keikka. Kun odotuksiin sitten vastattiin, ei mikään olisi voinut tuntua paremmalta. Paula ja Mira ovat vain niin mahtavia esiintyjiä, että vain huonot laulut voisi pilata keikan. Sellaisia ei PMMP:n kanssa onneksi tule vastaan. Toisena yllätyksenä pitää mainita Regina. Aivan ihastuttavaa poppia alusta loppuun. Ehkä oli pientä ongelmaa taustojen kanssa ja jotain haparointia, mutta sehän lisäsi vain bändin ihastuttavuutta entisestään. Ja samoin kuin PMMP:n kanssa, Reginallakaan ei materiaalista montaa huonoa laulua löydy.

Lisää yllätyksiä tuottivat vanha kunno Zen Café, joka veti yhden parhaan minun silmiini osuneen keikan, sekä vielä vanhempi kunnon Grand Slam, jonka solisti Puntti Valtonen kruunasi koko bändin uskomattoman hienon keikan. En minä odottanut tällaista varsinkaan Grand Slamilta, joka hassutteli lavalla sen verran tyylikkäästi, että joku Sydän Sydän saisi ottaa oppia. Odotin jotain vanhojen miesten In memoriam konserttia, mutta sainkin tuoreelta maistuvan bändin mahtavaa musiikia koko keikan edestä. Oli se Juice vaan kova.

Ai niin ja vielä Risto. Ristoa ei voi kuvailla, joten meinasi ihan unohtua. Risto tulee kokea. Ehkä koko provinssin kohokohta oli Pupu-Tupuna kappale ja sen puheosuuden kirjaimellisesti ääretön hehkutus. Mene, näe ja koe, häpeä jos missaat.

Peruutukset:

Juttelin tuossa viikolla kaverin kanssa, että jotenkin jännittää se Amy Winehouse. Arvostaako se Suomea keikkapaikkana tarpeeksi, vai vetääkö se vaan rutiinilla hienoja kappaleitaan ja lähtee pois. Sitä emme koskaan päässeet toteamaan, kun ei ollut koko keikkaa tyttösen kurkkukivun vuoksi. Täytyy toivoa, että kyseessä oli oikesti kurkkukipu, sillä Amy Winehouse on ainakin minun päässäni sellaisen artistin maineessa, joka voisi peruttaa keikan aika heppoisella syyllä. Ehkä on väsy, tai sitten on tullut otettua vähän liikaa. En minä oikesti tiedä minkälainen artisti Amy Winehouse on, mutta ei keikan peruuntuminen ainakaan parantanut mielikuvaani. Luultavasti sillä kuitenkin oli kurkku oikeasti niin kipeä, ettei voinut esiintyä, ja me pettyneet vain manataan muuta.

Toinen peruutus tuli suomesta Stam1nan suunnalta. Tässä taisi olla oikeasti viina pelissä. Rumpali oli telonut kätensä kännissä, eikä pysty soittamaan koko kesänä, tai näin ainakin kuulin. Stam1na on kyllä nähty jo pari kertaa, joten peruuntumisesta aiheutunut pettymys ei ollut kummoinen. Aina se bändi on kuitenkin mukava nähdä.

Paljon kavereita:

Sitä kun on kotoisin täältä Provinssi seudulta, niin täällä on aina myös paljon kavereita. Ja vaikka kaikki pohjanmaan kaverit eivät tänäkään vuonna tulleet provinssiin, oli tilalla paljon muita etelän tuttuja. Se on hienoa, että aina sitä tapaa jonkun tutun, vaikka kavereista eksyisikin.

Tänä vuonna täytyy antaa tähän liittyen yksi erityismaininta. Nimittäin varsinkin suomalaisten yhtyeiden keikoilla yleisö oli jotenkin eritysen hyvää tänä vuonna. Yleisöä tuntui olevat hurjasti aina paikalla ja useimmat oli vielä messissä taputtamassa ja hoilaamassa. PMMP:n keikan aikana oli isoos teltassa niin paljon väkeä, etten ole koskaa teltan historian aikana nähnyt sellaista tungosta. Siitäkin johtuen keikka oli niin hyvä. Mun motto on, että mitä enemmän jengiä, sitä paremmat bileet, kunhan vain johonkin saa itsensä mahdutettua.


Huomenna pitää palata taas hetkeksi arkeen, kun kielikurssi jatkuu ja pitäisi siihen mennessä olla täältä Nurmosta Helsingissä. Arki loppuu kyllä lyhyeen, koska kielikurssi loppuu keskiviikkona ja sen jälkeen alkaa juhannus. Juhannuksen jälkeen on syntymäpäivä keikka bändin kanssa, jonka jälkeen tulee jo kiire paratiisiin nimeltä Zanzibar, mutta siitä ei sen enempää nyt, eikä täällä vaan Zanzibar-blogissa http://zanzibar.vuodatus.net

4. Kesä ja aamut

Nyt se sitten repes, nimittäin aamuherääminen. Yritin tänä kesänä pitää kurissa sen, että heräisin aamuisin ainakin ennen kahtatoista. Syynä on se, että minulla on kesäyliopiston kielikurssi melkein joka arkipäivä puoli viidestä seitsemään. Olisi siis hyvä herätä aikaisemmin, että vois näin arkipäivinä vois nauttia kesästä. Kaksi päivää kuitenkin olen herännyt kahdentoista jälkeen. Tämä ei normaalina kesänä olisi mahdollista, koska olisin töissä. Nyt en ole töissä vaan valmistaudun kolmen viikon päästä alkavaa Zanzibarin matkaa varten.

Olen siis lomalla.

Normaali lomaherääminenhän tapahtuu vasta kahdentoista jälkeen. Ainakin minä pyörin kavereiden kanssa sen verran myöhään, että ennen kahtatoista herääminen olisi kidutusta. Kesällä loma on kuitenkin varsin erilaista. Kukaan ei nimittäin ole lomalla. Kaikki itseni ikäiset ihmiset ovat töissä tienaamassa talven taltuttamisvaroja. Tämä johtaa siihen, että kukaan ei valvo myöhään, kun pitää aamulla töihin.

Eli..

Minä valvon, kun muut nukkuvat kodeissaan. Sitten kun muut heräävät ja jatkavat nukkumista töissä, minä jatkan nukkumista kotona. Iltapäivällä kaikki heräävät töistä päästyään ja alkavat viettää kesää. Minä taas herään kotoa ja painun kesäyliopistolle nukkumaan. Lopulta kun pääsen kielikurssilta, ja herään kesään, kaikki muut alkavat jo miettiä kotiin lähtöä, kun "pitää aamulla töihin". Onneksi kurssi loppuu viikon päästä. Ei tarvitse enää olla kahdessa paikassa samaan aikaan.

3. Ignorance is bliss...

Viime yönä tuli kirjoitettua niin korkealentoista tekstiä, että tänään ollaan mahdollisimman konkreettisia.

Elämä on jotenkin kummallista nykyään. Vaikka pitäisi olla loma, niin silti menot ovat kummasti päällekkäin. Ei minun elämäni koskaan aikaisemmin tällaista ollut. Ei ennen viime vuoden syksyä. Silloin alkoi toinen lukuvuosi oikeaa opiskelua sosiaalialalla. Alkoi myös ns. toinen sinkku kausi. Olin eronnut suht pitkästä suhteesta ja nyt piti keksiä taas jotain tekemistä. Kumpaakaan näistä asioista en kuitenkaan pidä ratkaisevana elämän muutokseen. Siihen, että pitää olla monessa paikassa samaan aikaan.

Ratkaiseva tekijä ja syy ajan käytön muutokseen on Kalenteri. Otin nimittäin syksyllä ensimmäistä kertaa käyttöön tuon vempaimen, joka pitää nuorassaan suurinta osaa maailman ihmisistä. Kokeilin vain ensin miltä tuntuisi käyttää kalenteria. Laitoin sinne ensin kaikki luennot ja muun kouluun liittyvän. Sen jälkeen aloin lisäämään joitain bänditreeni aikoja (jouluna lupauduin vielä toiseen bändiin) ja ehkä keikkoja joita pitää nähdä ja soittaa. Lukuvuoden aikana vielä tuppasin itseni kaikenlaisiin koulun projekteihin ja olin vielä tutori.

Alkoi kalenteri täyttymään.

Nyt sitten voi esittää mielipiteen siitä, että eihän se kalenterin syy ole, jos lupautuu kaikkeen. Ei varmasti olekaan, mutta kalenterin syy on se, että nyt tiedän missä minun pitäisi olla. Aikaisemmin unohdin menoja tyytyväisenä. Siihen tahtiin, että elämän oli helppoa. Tällä kalenteri aikakaudella en edelleenkään muutu kahdeksi ja ehdi joka paikkaan. Nyt vain tiedän, missä minun pitäisi olla sen sijaan, että unohdan sinne mennä, kun on muuta. Tilanne ei siis ole muuttunut miksikään. Paitsi, etten ole enää tyytyväisen tietämätön.

Erco, ignorance is bliss.


Tänään pitäisi olla Swahilin kurssilla, kaverin keikalla ja bändireeneissä samaan aikaan. Yllättäen koulu taitaa jäädä ja minä suuntaan Hesperian puistosta suoraan treeneihin. Koulussa ehtii korkeintaan käymään.

2. Sininen hetki..

Keskiyö tulee aina silloin tällöin ja ottaa omansa. Pistää pään sekaisin ja ajatukset rullalle.

Ajattelin tuossa äsken sängyssä pyöriessä:

Miten paljon sitä ihminen voi pitää sisällään ja ottaa vastaan tulvimatta yli. Kuinka paljon antamatonta hyvää, tekemättömiä tekoja ja sanomattomia sanoja. Tuleeko jossain vaiheessa reuna vastaan. Tukehtuuko sitä vai alkaako silloin läikkyä ympäriinsä. Hyvät teot ja sanat vain virtaavat sisältä kuin hanasta ja hukuttavat lähimmäiset alleen. Ensin ehkä sanotaan vain viattomasti kiitos ja sitten hymyillään vähän. Seuraavaksi jo vähän purskahtelee naurua ja spontaaneja hellyyden osoituksia. Kunnes lopulta padot murtuvat ja rakkauden osoituksia ja toisen puolesta uhrautumisia alkaa suihkuamaan sateena taivaalle.

Minä ainakin olen saanut elämäni aikana niin paljon rakkautta osakseni, että voin myöntää olleeni enemmän vastaan ottavana kuin antavana osapuolena. En minä sitä häpeä, kyllä minun aikani tulee vielä. Ja kyllä minulla nytkin välillä läikkyy yli. Varsinkin näin kesäisin, jolloin se on kyllä väistämätöntä. Kaduilla ihmiset tihkuvat onnea ja ilosanomaa, kun on lämmin ja ehkä lomakin tulossa. Siinä herkemminkin tulee vastaan otettua niin paljon, ettei enää mahdu varastoihin.

Miksi sitä hyvää pitää sitten varastoida sisäänsä. Miksei vain voisi tasaisesti antaa niin paljon kuin saakin. Siinäpä kysymys, johon en minä osaa vastata, kuin keksimällä ontuvia selityksiä. Sitä ehkä pelkää, ettei kohta enää saakaan rakkautta ja hyvää osakseen ja varastot alkavat ehtyä. Kulutetun hyvän tilalle ei enää tulekaan mitään. Toisaalta taas varastoja haluaa ehkä säästää sitä oikeaa varten. Parhaat asiat haluaa antaa vain sille jolle ne kuuluu.

Ontuvia ovat selitykset. Ensinnäkin, jos kaikki vain säästelisivät tulevaisuutta varten, maailma pysähtyisi staattiseen tilaan, jossa kukaan ei saisi mitään. Rakkaus vain haihtuisi ilmaan kesän kuumuudessa. Ja toiseksi, ikinä ei tule ihminen löytämään sitä oikeaa, jos hän ei välillä sukella syvemmälle vesiin ja uhraudu noutamaan syvänteistä kaipaamiaan rakkauden helmiä.

Nyt jos ihmetyttää, että mitä se äijä tuollaista hempeilyä kirjoittaa, niin en ihmettele. Samaa minäkin äsken pohdin. Mutta sitten aloin taas miettiä, että onko se rakkaus niin ruma sana, ja eikö sitä voi muka käyttää tai eikö siitä voi puhua. Ehkä ei, mutta minun täytyy kuitenkin, koska olen niin täynnä sitä itseään, että parempi purkaa välillä. Muuten läikkyy yli.

1. Alussa oli...

Niin paljon kerrottavaa, niin vähän käsiä kaikkea kirjoittamaan, ja niin vähän aikaa kaikkea kummaa kokemaan.

Nyt kun tämän blogin aloitan tulee mieleen, niin kuin varmaan monella, että miksen aloittanut blogia aiemmin. Miksen pitänyt blogia jo yläasteella, kun oli finnejä ja ihastuksia, kun oli kaikki niin uutta. Tai miksen aloittanut lukiossa, kun päässä oli paljon liikettä ja kirjoitin heavymetal sanoituksia. Tai miksen aloittanut ylioppilas-blogia, silloin olisi ollut älykkäimmillään. Toisaalta blogin olisi voinut aloittaa silloin, kun päässä pyöri ensirakkaus ja runoja tuli ihan solkenaan.

Noina aikoina koin niin paljon, että se kaikki olisi ollut hyvä kertoa.

Mieleen tulee myös, että onko elämästäni sitten hävinneet nuo asiat, kun näin valitan. Missä on finnit ja ihastukset? Missä on se kaikki uusi? Missä on liike pään sisältä ja missä on laulut? Missä on se älykkyys, joka kukoisti? Missä on ensirakkaus ja ne kaikki runot?

Vastauksena täytyy sanoa, että täällähän ne kaikki, tallella turvassa. Finnejä on naamassa ainakin kolme (huu!!). Viimeksi ihastuin viikko sitten. Uutta tulee eteen ehkä sata kertaa päivässä. Pään sisällä liike ei lakkaa vaikka alzheimer iskisi. Lauluja syntyy edelleen, ja paljon parempia. Älykkyys on muuttunut sellaiseksi mistä on jopa jotain hyötyä ja runojakin valuu sormien päistä aina kun jotain tapahtuu. Sekä ensimmäisenä rakastun edelleen ;)

Tässä blogissa kerrotaan minusta ja minun elämästäni. Siinä samalla kerrotaan kaikista, jotka minun elämääni koskettaa, tai edes vähän hipaisee.

Tulkaa ja hipaiskaa.