Ajattelin tuossa äsken sängyssä pyöriessä:
Miten paljon sitä ihminen voi pitää sisällään ja ottaa vastaan tulvimatta yli. Kuinka paljon antamatonta hyvää, tekemättömiä tekoja ja sanomattomia sanoja. Tuleeko jossain vaiheessa reuna vastaan. Tukehtuuko sitä vai alkaako silloin läikkyä ympäriinsä. Hyvät teot ja sanat vain virtaavat sisältä kuin hanasta ja hukuttavat lähimmäiset alleen. Ensin ehkä sanotaan vain viattomasti kiitos ja sitten hymyillään vähän. Seuraavaksi jo vähän purskahtelee naurua ja spontaaneja hellyyden osoituksia. Kunnes lopulta padot murtuvat ja rakkauden osoituksia ja toisen puolesta uhrautumisia alkaa suihkuamaan sateena taivaalle.
Minä ainakin olen saanut elämäni aikana niin paljon rakkautta osakseni, että voin myöntää olleeni enemmän vastaan ottavana kuin antavana osapuolena. En minä sitä häpeä, kyllä minun aikani tulee vielä. Ja kyllä minulla nytkin välillä läikkyy yli. Varsinkin näin kesäisin, jolloin se on kyllä väistämätöntä. Kaduilla ihmiset tihkuvat onnea ja ilosanomaa, kun on lämmin ja ehkä lomakin tulossa. Siinä herkemminkin tulee vastaan otettua niin paljon, ettei enää mahdu varastoihin.
Miksi sitä hyvää pitää sitten varastoida sisäänsä. Miksei vain voisi tasaisesti antaa niin paljon kuin saakin. Siinäpä kysymys, johon en minä osaa vastata, kuin keksimällä ontuvia selityksiä. Sitä ehkä pelkää, ettei kohta enää saakaan rakkautta ja hyvää osakseen ja varastot alkavat ehtyä. Kulutetun hyvän tilalle ei enää tulekaan mitään. Toisaalta taas varastoja haluaa ehkä säästää sitä oikeaa varten. Parhaat asiat haluaa antaa vain sille jolle ne kuuluu.
Ontuvia ovat selitykset. Ensinnäkin, jos kaikki vain säästelisivät tulevaisuutta varten, maailma pysähtyisi staattiseen tilaan, jossa kukaan ei saisi mitään. Rakkaus vain haihtuisi ilmaan kesän kuumuudessa. Ja toiseksi, ikinä ei tule ihminen löytämään sitä oikeaa, jos hän ei välillä sukella syvemmälle vesiin ja uhraudu noutamaan syvänteistä kaipaamiaan rakkauden helmiä.
Nyt jos ihmetyttää, että mitä se äijä tuollaista hempeilyä kirjoittaa, niin en ihmettele. Samaa minäkin äsken pohdin. Mutta sitten aloin taas miettiä, että onko se rakkaus niin ruma sana, ja eikö sitä voi muka käyttää tai eikö siitä voi puhua. Ehkä ei, mutta minun täytyy kuitenkin, koska olen niin täynnä sitä itseään, että parempi purkaa välillä. Muuten läikkyy yli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti