Voi kuinka minä rakastan elämän kurjuutta...

Voi kuinka minä rakastan elämän kurjuutta: Kuoppia matkalla renkaiden alla. Alamäkiä. Lätäköitä. Portaita. Punaisia valoja (keltaisia vihaan). Kompastuskiviä. Kynnyksiä. Ovia jotka sulkeutuu. Asioita joihin ei vain yletä. Itkua. Iskuja. Potkuja. Säröjä. Sadetta. Tuulta. Kylmyyttä. Pisteitä. Valheita.

Jos elämä olisi vain tasaista kulkua, eikä jalkojen alla olisi kuoppia, jäisimme ilman sitä pompun aikaista epävarmuutta, sitä kun lentää ilmassa eikä ehdi edes miettiä mikä iski, kunnes myöhemmin tajuaa miettineensä kuoppaa paljon ja aika on kulunut kuin siivillä :)

Jos alamäkiä joku vihaa, niin minä vihaan sitä. Alamäestä saa vauhtia. Ja jos on alamäki, niin sitten on varmasti myös ylämäki. Ei ne tule toisiaan ilman. Ei elämä ole kaari tai spiraali, se on epämääräinen määrä ylä- ja alamäkiä.

Lätäkkö on vettä joka on elämää kauneimmillaan. Likainen lätäkkö on elämää nähnyttä vettä ja öljyvana tekee siitä kauniin.

Portaat vie taivaaseen. Portaat vie kellariin ja ullakolle. Portaat vie alas ja ylös ja sinne minne hissillä ei pääse. Portaat vie punaisiin ja sinisiin paikkoihin. Ei olisi kerrostaloja ilman portaita. Täytyisi elää vain vierekkäin. Päällekkäin on mukavampaa. Kiivetä toisen päälle. Laskeutua toisen alle.

Pysähtyminen on hyvästä. Vain pysähtyessä voi jatkaa matkaa. Voi katsella ympärilleen ja keskittyä vieressä olevaan pysähtyneeseen. Punainen on intohimon väri. (Keltaisesta en piittaa. Se on se turha välivaihe jolloin ei tiedä mitä tekisi. Olisiko vielä tässä vai lähtisikö jo liikkeelle.)

Toivottavasti minä olen sellainen ihminen joka nauraa kompastuessa. Ilman kaatumista harvoin löytää mitään mielenkiintoista. Olisi köyhempi. Koska on niin kiire. Eikä ehdi katsella maahan. Tai taivaalle.

Kumpi sitten on lopulta helpompaa. Oven avaaminen vai kynnyksen yli astuminen. Ovi avautuu jos avautuu. Mutta sitten kun avautuu vasta näkee mitä kynnyksen toisella puolella on. Mitä ihanaa jännitystä molemmat tuovat tullessaan. Rohkeutta kerätään aina ulkopuolella. Ei sisällä. Sisällä ollaan jo ja toimitaan. Tärkein on jo ohi. Kynnyksen takana saa välillä itsestään irti uskomattomia asioita.

'Jokainen loppu on jonkin toisen uuden alku'. Sulkeutuvat ovet tekevät elämästä kaikista kurjimman. Alku on taas edessä. Minä olen aina ollut hyvä alussa. Rakastakaamme siis sulkeutuvia ovia.

Minä olen iso ihminen. En ehkä isoin. Silti tunnen itseni isoksi. Siitä ei ole aina hyötyä. Asiat joihin ei yletä saa tuntemaan pieneksi. Se tuntuu kivalta. En minä olekaan niin iso kuin kuvittelin. Tulee vähän perspektiiviä.

Joskus kun on onnellinen ajattelee niitä hetkiä kun itketti. Silloin tulee vain onnellisemmaksi. Silloin oli kurjaa. Nyt on paremmin. Itku lisää siis onnea. Yksinkertaista :)

Toivottavasti jo se ensimmäinen isku pysäyttää. Molemmin puolin. Laittaa miettimään onko tämä sen arvoista. Laittaa ajatuksen juoksemaan kohti järkeä. Valitettavasti se ei ole enää niin yksinkertaista. Voi kunpa se olisi. Säästyttäisiin paljolta. Molemmin puolin.

Potkut menee samaan kategoriaan sulkeutuvien ovien kanssa. Jälkeenpäin niitä katsoo enteenä tulevasta. Ei menneen loppuna.

Ei kukaan kiinnitä huomiota lasiin. Siitä vain katsellaan läpi. Kun lasiin tulee särö se huomataan. Toivottavasti minussakin on säröjä.

Kaikki kurja sää. Kylmyys. Sade. Tuuli. Kaikilla on virkistävä vaikutus. Auringossa väsyttää. Tyynellä tulee kuuma. Kuumuudessa tulee laiskaksi. Ajatukset eivät juokse lämpöhalvauksen pelossa. Kurjassa säässä kaikki on niin allapäin. Jääpähän itselle enemmän tilaa nauttia :)

Pisteen näkemiseksi täytyy mennä kauas. Läheltä piste on pallo. Niin kuin tähti on piste, mutta kuitenkin aurinko. Pilkku on pelottava. Aivan kuin lause ei pärjäisi yksin. Tarvitaan toinen lause sivuun. Lisäämään jotain. Minulle riittää lause ja piste.


Ei. Valheita ei tarvitse ylistää. Niitä on liikaa. Eikä siinä ole mitään positiivista. Siihen loppuu tämä positiivisuuden pöljä oppitunti.